Iloa kouluun!

Suomalainen peruskoulu on menestynyt oppimistuloksia mitattaessa erinomaisesti, mutta kouluviihtyvyysvertailut ovat meille paljon murheellisempaa luettavaa.

Monet sanovat, ettei koulussa ole tarpeenkaan olla kivaa - se on paikka jossa on tarkoitus tehdä töitä.

Tämä on monessa mielessä virheellinen käsitys: jos oppilaat viihtyvät koulussa, myös oppimistulokset ovat paremmat ja samalla syntyy myönteistä asennetta myös myöhempää opiskelua kohtaan. Eikä ole kansakunnallekaan eduksi, jos lapsillemme ja nuorillemme muodostuu sellainen mielikuva, että työtä tehdessä kuuluu olla tylsää ja kurjaa!

Nykyinen peruskoulumme on monille liian teoria- ja pulpettipainotteinen. Kympin pojille ja tytöille tämä sopii mutta ei kaikille. Siksi tuntijakoa on hyvä muokata jatkossa enemmän taito- ja taideaineiden ja myös valinnaisuuden suuntaan, ainakin peruskoulun ylemmillä luokilla.

Kouluviihtyvyydellä on tekemistä myös pudokkuuden kanssa. Koulu, jossa jokaisella lapsella on tilaisuuksia onnistua ja saada myönteisiä kokemuksia, ei syrjäytä heikompiakaan oppilaita.

Pudokkuuden ennaltaehkäisyssä on tärkeää myös tunnistaa oppilaiden erilaisuus ja tarjota erityistä tukea kuten tuki- ja erityisopetusta tarpeiden mukaan. Myös hyvin toimiva oppilashuolto - terveydenhoito, psykologi- ja kuraattoripalvelut jne - auttavat tukemaan vaikeuksissa olevia oppilaita.

Kouluviihtyvyys ei kuitenkaan riipu pelkästään tuntijaosta, erityisestä tuesta ja oppilashuollosta. Työssä viihtymiseen vaikuttaa paljon myös se, miten työntekijät voivat vaikuttaa työntekonsa olosuhteisiin. Koulut ovat lasten työpaikkoja.

Oppilaiden vaikutusmahdollisuudet ovat meillä enimmäkseen vähäiset - kaikissa peruskouluissa ei ole edes toimivaa oppilaskuntaa, saati että oppilaita ylipäätään kuultaisiin koulun asioissa. Jo pienetkin koululaiset voisivat varsin hyvin sanoa sanansa vaikkapa ruokailu- ja välituntijärjestelyistä, pihakalusteista ja sisustuksesta, järjestyssäännöistä ja niin edelleen. Eikä opetusjärjestelyjenkään ole pakko olla pelkästään opettajan käsissä, on monta vaihtoehtoista tapaa saavuttaa haluttuja oppimistuloksia.

Tällainen toimintakulttuuri olisi paljon parempaa demokratiakasvatusta aktiiviseen kansalaisuuteen kuin vaikkapa kunnallisen päätöksentekojärjestelmän pänttääminen oppikirjasta.