Timo Juurikkala
Vihreät De Gröna

Vihreät De Gröna

Share

 

Puhe ydinvoimakeskustelussa 29.6.

Tämän viikon keskeisin kysymys on: tarvitseeko Suomi lisää ydinvoimaa? Asiassa tehtävän päätöksen mittasuhteet ovat valtavat ulottuen vuosisadan ja jopa alkaneen vuosisatatuhannen loppuun. Kansanedustaja on harvoin näin ison päätöksen äärellä.

Ydinvoimassa on riskejä ja haittoja, joita edes innokkaimmat ydinvoiman kannattajat eivät pysty kiistämään. Kaikista turvajärjestelmistä huolimatta onnettomuus on mahdollinen. Ja ydinvoima synnyttää jätettä, joka säilyy vaarallisena paljon pitempään kuin mitä ihmisjärki kykenee käsittämään.

Ydinvoimaan voitaisiin turvautua, jos mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi. Ydinvoiman innokkaimmatkaan kannattajat eivät kuitenkaan tohdi väittää, ettei vaihtoehtoja olisi olemassa. Sähköä voidaan säästää, ja sähköä voidaan tuottaa monilla muillakin tavoilla kuin ydinvoimalla.

Miksi sitten yhä löytyy niitä, jotka haluavat rakentaa lisää ydinvoimaa?

Innokkaiden kannattajien keskeisin peruste on, että teollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen vaatii ydinvoimaa. Väitetään, että teollisuus investoi Suomeen, jos sillä on varmuus runsaasta sähköntarjonnasta.

Vuorineuvos Tauno Matomäki on sanonut aikanaan, ettei Suomessa kannata teollisesti valmistaa mitään hevosta pienempää. Tämä kuulostaa nyt 2010-luvun alussa jo "tsoukilta", mutta vastaava ajattelu on hämmentävällä tavalla uponnut ydinvoiman innokkaimpiin kannattajiin. Tuntuu vähintäänkin oudolta, että elinkeinoelämämme suurin vahvuus ja tulevaisuuden näkymä olisi energiaintensiivisessä hevoskaliiperin bulkkituotannossa.

Ydinvoiman kannattajat korostavat sitä, että yhteiskunnan rahaa ei sitoudu ydinvoimaan. Tällainen käsitys ei kestä lähempää tarkastelua: uudet voimalat vaativat satojen miljoonien eurojen panoksia sähköverkkoihin, varavoimaan ja muuhun infraan. Merkittävin yhteiskunnan tuki kuitenkin kanavoituu ydinvoiman hyväksi sitä kautta, että voimassa oleva ydinvastuulaki sosialisoi riskit. Yhteiskunta toimii vakuutusyhtiönä - saamatta edes vakuutusmaksuja.

Viime vuosien ydinvoimatyömaat ovat olleet murheellista seurattavaa: kustannusarviot ovat paukkuneet jopa monin verroin pahemmin kuin rakennusurakoissa yleensä ja aikataulut ovat venyneet venymästä päästyään. Läheisimpänä esimerkkinä tästä on Olkiluoto 3 -hanke, jonka kärsimystietä en ryhdy tässä ruotimaan.

Myös ydinvoimalupien valmistelu on ollut murheellinen prosessi. Oikeuskansleri on todennut, että luottamus valmistelun riippumattomuuteen on vaarantunut. Silti asia on edennyt kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tavallisessa läntisessä demokratiassa valmistelu olisi pantu uusiksi - mutta meillä karavaani vaan kulkee.

Ydinvoiman rakentaminen näyttää myös olevan kansan enemmistön tahdon vastaista. Lukuisat mielipidetiedustelut ovat tämän kertoneet. Varmuus asiasta saataisiin vain kansanäänestyksellä tai lykkäämällä periaatepäätökset tulevien vaalien yli.

Mutta mitä vielä: ydinvoimalupien käsittelyä on päin vastoin kiirehditty niin, että esimerkiksi ympäristövaliokunta joutui rajoittamaan asiantuntijoiden kuulemista. Ydinvoimaporukat haluavat asian ratkaisuun nopeasti, jotta kansan tahdon vastainen päätös ehtisi unohtua ennen vaaleja. Elinkeinoministeri Pekkarinen ei ole ydinvoiman eduskuntakäsittelyä kiirehtinyt - siitä tunnustus hänelle.

Mutta muuten ministeri Pekkarisella ei ole pussissaan pelkkiä puhtaita jauhoja. Hän on vastuussa siitä, että sähkönkulutusennusteita on vedätetty ennenkuulumattomalla tavalla, jotta lisäydinvoimalle näyttäytyisi edes jonkinmoinen tarve. Ja silti nämäkin numerot kertovat, että toisen uuden ydinvoimalan tuotanto menee pääosin vientiin. Lisäksi sähkönsäästön potentiaalia on arvioitu alakanttiin.

Valmistelun aikana riippumattomien tutkimuslaitosten arvioilla pyyhittiin lattiaa ja sähköntarpeen pohjaksi otettiin metsäteollisuuden esittämät mielikuvitukselliset luvutt. Tämä on hyvin hämmentävää, kun muistetaan, että metsäteollisuusyritykset ovat toisen ydinvoimahakijan suuria omistajia ja että eräät metsäfirmat tekevät parhaiten voittoa nimenomaan energia-alalla. Tiukasti asianosainen teollisuudenala on keskeisesti vaikuttanut periaatepäätösten tausta-aineistoon.

Tarvitsemmeko me sitten lisäydinvoimaa hiilipäästöjen vähentämiseen? Tätä asiaa koskevat arviot vaihtelevat runsaasti, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se tosiseikka, että parhaassakin tapauksessa päästövähennyksiä syntyy vasta kymmenen vuoden kuluttua. Innokkainkaan ydinvoiman kannattaja ei pysty kieltämään sitä, että vaihtoehtoisilla konsteilla tuloksiin päästäisiin nopeammin. Ja ilmastotoimilla on kiire.

Suomen sähköntuotannon hiilipäästöt aiheutuvat lähinnä yhdistetystä sähkön- ja lämmöntuotannosta sekä lauhdevoimasta. Ydinvoima ei pysty korvaamaan kunnolla kumpaakaan, koska sen säädettävyys on heikko ja koska ydinvoima ei sovellu kaukolämmön tuotantoon. Näin ollen vaikutus ilmastopäästöihin jää väkisin vähäiseksi.

Tarvitsemmeko lisäydinvoimaa sähkön tuonnin lopettamiseen? Lattea ja paljon toistettu tosiseikka on, ettei ydinvoiman rakentaminen lopeta sähköntuontia Venäjältä niin kauan kuin tavaraa saa sieltä halvalla. Silti omavaraisuus on hyvä tavoite. Lisää ydinvoimaa ei tähän kuitenkaan tarvita, vaan vahvaa panostusta uusiutuvaan energiaan sekä energiansäästöön, energiatehokkuuteen ja älykkääseen, hajautettuun energiajärjestelmään.

Kestävän energiateknologian kasvuluvut maailmalla ovat olleet huikeat koko 2000-luvun ajan - eikä loppua näy. Tässä trendissä Suomen kannattaa olla mukana, se on työllisyytemme ja teollisuutemme etu.

Arvoisa puhemies,

Edellä sanomani perusteella lisäydinvoiman rakentaminen on yhteiskunnan kokonaisedun vastaista, niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä tarkasteltuna. Ydinvoiman rakentaminen ei lopeta sähköntuontia Venäjältä, ei tehoa hiilipäästöihin eikä ole ainoa vaihtoehto yhteiskunnan sähkönsaannin turvaamiseksi.

Siksi kaikki kolme periaatepäätöstä pitää hylätä.

 

 

 

Timo Juurikkala 29.6.2010

Siirry sivun alkuun